Psykologia mietityttää tänään tämä: olen tietoisesti harjoitellut keho–mieli-yhteyden vahvistamista jo pitkään eri tavoin ja eri näkökulmista, mutta hommaa riittää. Kuinkahan paljon kehon välittämää informaatiota itse ohitan sekä työssä että muussa elämässä vain siksi, että olen niin tottunut tähän ohittamiseen? Miten voisin käytännössä kiinnittää keho–mieli-yhteyteen enemmän huomiota?
Keho–mieli-yhteys kulttuurissamme
Kulttuurisesti ajattelussamme on edelleen vahvaa dualismia. On vieläkin hyvin yleistä ymmärtää keho jonkinlaisena vastakohtana mielelle tai jollei ihan vihollisena, niin enemmän tai vähemmän painavana kantamuksena. Olemme kuitenkin hitaasti mutta varmasti palanneet ja yhä palaamassa sen faktan äärelle, että ihmisinä olemme kokonaisuuksia, joissa keho ja mieli eivät ole erillään toimivat järjestelmät, vaan yksikön osia, jotka toimivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.
Länsimaisen sivistysyhteiskunnan ihmisihanne on ollut ns. puhuva pää: mieli, joka järkeilee faktojen perusteella eikä harhaudu kuuntelemaan tunteita ja muuta hömpötystä. Vaikkemme tietoisesti enää allekirjoittaisi tällaista tavoitetta, se elää vielä perimässämme monella tasolla. Meiltä jää huomioimatta ja käyttämättä valtava määrä informaatiota ja ideoita, jos emme kuuntele kehojamme tai kuuntelemme vain osittain. Jäämme tällöin oleellisilta osin itsellemme vieraiksi.
Uskallan väittää, että psykologina oma kehotietoisuuteni heijastuu monilla tavoilla suoraan tyyliini kohdata asiakkaani: mitä tietoisempi olen itsestäni, sitä helpompaa minun on havaita ja tarkkailla omia reaktioitani ja sitä, miten peilaan asiakasta – sitä helpompi minun on tunnistaa mitä tapahtuu minussa, asiakkaassa ja vuorovaikutussuhteessamme. Silloinkin, kun ilmiöt ovat vielä kokonaan tai osittain sanoilta piilossa. Kehoni on kielikeskustani tarkempi ja nopeampi.
Keho on puheessa usein kuin hankala perheenjäsen, joka aiheuttaa ongelmia, oireilee, kipuilee, vastustaa toimintaa tai ilmoittaa kun jokin on ylittänyt sen rajat. Jos muuttaisimme tapaa puhua ja ajatella kehoistamme, mikähän kaikki muu muuttuisi sen mukana?
Tähän suuntaan: kehoni pyrkii suojelemaan minua. Se yrittää jatkuvasti muistuttaa minua siitä, mitä tarvitsen ja mikä on minulle hyväksi. Sen tavoite on, että lepäisin tarpeeksi, joisin tarpeeksi vettä, liikuttaisin itseäni minulle sopivalla tavalla, ja ravitsisin itseäni monipuolisesti ruualla, kiinnostavilla asioilla ja sellaisten elävien olentojen seuralla, joiden lähellä on hyvä olla. Se haluaisi, että elämä tuntuisi minusta elämisen arvoiselta.
Kulttuuriympäristömme ei tavallisesti ole järjestäytynyt sellaiseksi, että se kannustaisi kuuntelemaan kehoa. Voin silti muistuttaa itse itseäni. Ja samalla ihmisiä ympärilläni, kotona, töissä ja muualla. Millainen olo sinulla on juuri nyt? Millaisia tuntemuksia huomaat kehossasi? Pystytkö vastaamaan näihin kysymyksiin alkamatta välittömästi etsimään selityksiä havaitsemillesi tuntemuksille?
Kehon ja mielen viestien kuuntelu
Kehon viestit sisältävät paljon muutakin kuin tietoa tunteistamme, mutta terveen keho–mieli-yhteyden ratkaisevan tärkeää osuutta tunnetaidoissa ei voi mitenkään ohittaa. Onkohan mahdollista todella muuttaa syvää taipumusta ajatella, että totuus löytyy ajatuksista tai analyyttisen ajattelun kautta, ja kehon tuntemukset ja tunteet ovat epäluotettavia tai vähintäänkin sotkevat järjestyksen? Tunteisiin suhtautuminen suodattamattomana, rehellisenä informaationa itseltä itselle ei tarkoita sitä, että antaisi tunteiden ohjailla toimintaansa ja mielipiteitään, vaan että antaa tunteiden tulla ja mennä vastustamatta. Haluaisin osata kohdata tunteeni väistelemättä niitä, avoimena sille mahdollisuudelle, että niillä voi olla tärkeää kerrottavaa asioista, joihin ei järkeilyn kautta ylety. Kaikkia ilmiöitä ei tarvitse eikä voi osata sanoittaa heti.
Kehon kuunteleminen ja sen viestien huomioiminen lisää kehollista turvallisuuden tunnetta, joka puolestaan mahdollistaa ajatuskapasiteetin laajenemista, lisää rohkeutta, ja luo tilaa uusille ideoille, asioille ja muutokselle. Toimiva keho–mieli-yhteys on kasvun ja kehittymisen edellytys. Siksi ei liene liioittelua muistuttaa itseään ja muita siitä, että keho on ystävä, jota ei kannata yrittää unohtaa.
Kirjoittaja on Punoksen psykologi ja dialoginen työnohjaaja
Comments