ADHD:n ja autismikirjon piirteet ovat yleisessä keskustelussa yhä tunnetumpi aihe, ja tietoisuus näistä spektreistä kasvaa. Joitakin oleellisia seikkoja voi kuitenkin jäädä pois, kun tietoa monimutkaisista ilmiöistä jaetaan tiivistettyinä paketteina. Yksi tärkeä asia neuropsykologisten häiriöiden kirjoon liittyen on, että piirteet ja haasteet esiintyvät jatkumolla. Kyseessä ei siis ole mustavalkoinen asia, kirjoittaa psykologi Sanni Vaarnila.
Esimerkki asian käsittämisestä mustavalkoisesti on ajatus, että joko minulla ei ole keskittymisen haasteita tai sitten minulla on ADHD. Diagnoosia vaille jäämisen ajatellaan ikään kuin tarkoittavan, että näitä haasteita ei pitäisi ollenkaan olla. Ihminen voi kuitenkin kärsiä esim. keskittymisen ja toiminnanohjauksen vaikeuksista, vaikka hänellä ei olisi diagnosoitavaa ADHD:ta. Tämä on asia, jonka avaaminen ja josta keskustelu esimerkiksi psykologin vastaanotolla asiakkaan ja hänen läheistensä kanssa voi lisätä hyväksyntää ja vähentää arjessa suoriutumiseen kohdistuvaa painetta.
Nepsy-piirteet: arviointi ja diagnosointi
Nepsykirjon diagnosointi on sen arviointia, miten oireyhtymä ilmenee ja miten tämä ilmeneminen vaikuttaa yksilön elämään. Diagnoosikriteerit on asetettu, koska lääketieteessä on pystyttävä vetämään jonkinlainen raja sen välille, milloin on kyse diagnosoitavasta häiriöstä ja milloin joukosta oireita tai piirteitä, jotka eivät kokonaisuutena laajuudeltaan tai voimakkuusasteeltaan näitä kriteereitä ylitä. Kasvamisen, kehittymisen ja elämänmuutosten myötä oireiden ja piirteiden esiintymisessä on tavallisesti jonkinlaista vaihtelua, ja myös se vaihtelee, millä tasolla ne haastavat yksilön toimintakykyä. Nepsy-piirteet siis esiintyvät jatkumolla.
Rajojen piirtäminen ei ole yksinkertaista, ja siinä on aina jonkinlaista keinotekoisuutta – lääketieteessä pyritään mahdollisimman tarkkaan määrittelyyn, mutta ihmisen voinnista ja piirteistä on yksilötasolla mahdotonta tehdä absoluuttisen tarkkoja, pysyviä määritelmiä, koska ihminen kokemuksineen elää jatkuvassa muutoksessa. Voitaisiin siis ehkä sanoa, että diagnosointi on tiettyyn näkökulmaan keskittyvää, sopivimman mahdollisen määritelmän hakemista siinä hetkessä ja niiden tietojen pohjalta, jotka parhaillaan ovat käytettävissä. Se, onko jossain kohtaa päädytty diagnoosiin vai ei, ei vielä kerro yksilöllisestä tilanteesta kaikkea.
ADHD:n ja autismikirjon häiriön diagnosoinnin hyödyt
Diagnoosista voi olla hyötyä esimerkiksi silloin, kun haetaan kuntoutusta tai tukea, jonka saamiseksi edellytetään nepsykirjon diagnoosia. Toisen tason hyötyä diagnoosista voi olla silloin, kun se tarjoaa yksilölle tai läheisille ikään kuin luvan hyväksyä, että tilanne on mikä on. Tällöin diagnoosi toimii ulkoisena validaationa, jolla voi olla suuri merkitys sille, miten helppoa tai vaikeaa on opetalla elämään itsensä ja haasteidensa kanssa. Diagnoosin olemassaolosta voi olla myös hyötyä tiedonsiirrossa, kun mietitään yhteisesti vaikka lapsen tukitoimia koulussa ja muussa palveluverkostossa.
Diagnoosin ei kuitenkaan pitäisi olla edellytys sille, että yksilö saisi tukea haasteisiinsa. Oli ihmisellä diagnoosi tai ei, jokaisella pitäisi olla oikeus tulla kohdatuksi ja kuulluksi piirteineen ja ongelmineen. Moni asiakas, jolla on nepsykirjotyylisiä haasteita, hyötyy esimerkiksi toiminnanohjaukseen tai sosiaalisiin tilanteisiin liittyvien haasteiden käsittelystä yhdessä ammattilaisen kanssa.
Nepsykirjon häiriöiden tuesta ja kuntoutuksesta löydät lisätietoa aiemmasta blogitekstistämme.
Lisää pohdintaa diagnosoinnista esimerkiksi tässä artikkelissa.
Sanni Vaarnila on Punoksen aluevastaava, psykologi ja dialoginen työnohjaaja.
Comments