Milloin tic-oireista on syytä huolestua? Entä mitä asiakastyössä olisi hyvä tietää aistitiedon säätelyn haasteista? Tässä tekstissä Punoksen psykologi Sanni Vaarnila kertoo tic-oireiden esiintyvyydestä, Touretten syndroomasta ja SI-häiriöstä, joka on aistitiedon käsittelyn häiriö.
Tämä teksti on osa sarjaa, jossa käsitellään neuropsykiatrisia häiriöitä erityisesti ammattilaisten ja tukijoiden näkökulmasta. Aiemmissa artikkeleissa on käsitelty nepsykirjon häiriöihin saatavia tukimuotoja sekä piirteiden esiintymistä jatkumolla.
Psykologin tai muuta ihmissuhdetyötä tekevän työntekijän ei tarvitse, eikä ole mahdollista olla kaikkien olemassa olevien ilmiöiden ja oirekuvien asiantuntija. Usein sen tason perustietous riittää, että on valmiutta kiinnittää huomiota asioihin, jotka vaikuttavat haastavan asiakasta huomattavalla tavalla. Tietoa voi hankkia lisää, jos vaikuttaa siltä, että joihinkin asioihin voisi olla syytä perehtyä tarkemmin. Touretten oireyhtymä ja SI-häiriö ovat ainakin muihin nepsy-oirekirjoihin verrattuna vähemmän tunnettuja, joten tässä niistä lyhyt kuvaus.
Tic-oireet ja Touretten syndrooma
Tic-oireet, eli keholliset ja äänteelliset nykimisoireet, ovat yleisiä etenkin lapsilla. Tavallisesti tic-oireet puhkeavat lapsuudessa ja helpottavat nuoruusiän myötä. Oireita voi esiintyä terveillä henkilöillä tietyn aikaa jossakin elämänvaiheessa, ja niiden alkamiseen ja jatkumiseen voi vaikuttaa esimerkiksi sairastelu, stressi, jännittäminen ja muu yleinen kuormittuneisuus. Touretten syndrooma on harvinaisempi neuropsykiatrinen oireyhtymä, jonka diagnostisten kriteerien mukaan nykimisoireet ovat jatkuneet pitkään (yli vuoden), ovat monimuotoisia ja voimakkuudeltaan vaihtelevia, ovat puhjenneet alle 18-vuotiaana, ja aiheuttavat toiminnallista haittaa.
Tic-oireisiin kannattaa hakea apua, jos ne jatkuvat pitkään, vaikeuttavat elämää, aiheuttavat fyysistä kipua tai jos niihin liittyy muuta oireilua, kuten pakkotoimintoja. Vastaanottotyössä tic-oireiden alustavan arvioinnin tukena voi käyttää esimerkiksi YGTSS-lomaketta. Kun tic-oireita esiintyy, on tärkeää arvioida myös henkilön muuta vointia ja mahdollista kuormittuneisuutta monipuolisesti.
Sensorisen integraation häiriö
Sensorinen integraatio on yläkäsite, jolla tarkoitetaan aistitiedon käsittelyä ja säätelyä. Kasvavan lapsen aistitiedon käsittely on erilaista kuin aikuisella, ja normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyen myös aistitiedon käsittelyssä tapahtuu muutoksia. Osalla ihmisistä aistitiedon käsittely ja säätely on huomattavan poikkeavaa tai joustamatonta, jolloin syynä voi olla sensorisen integraation häiriö eli SI-häiriö. SI-häiriötä ilmenee enemmän muiden kehityksellisten neuropsykiatristen häiriöiden yhteydessä, mutta sen on todettu ilmenevän myös itsenäisenä häiriönä.
Sensorisen integraation ongelmat ilmenevät yksilöllisesti, ja voivat painottua yhden tai useamman aistikanavan haasteisiin. Sensorisen integraation häiriössä haasteita voi ilmetä vaikeutena erotella aistimuksia, vaikeutena säädellä aistitietoa (ns. yli- tai aliherkkyys) ja/tai aistipohjaisen motoriikan ongelmina (esimerkiksi tasapainoa vaativat toiminnot). Aistisäätelyn haasteista kärsivää voidaan arjessa auttaa pyrkimällä ymmärtämään hänen kokemuksiaan ja vähentämällä aistikokemuksiin liittyvää kuormitusta. Apua kannattaa kuitenkin hakea, jos aistisäätely jatkuvasti kuormittaa ja haastaa toimintakykyä. Vaikeista aistisäätelyn ongelmista kärsivä voi hyötyä SI-terapiasta, joka on erityisesti aistisäätelyn tukemiseen tarkoitettua toimintaterapiaa.
Myös sensorisen integraation haasteita arvioidessa on tärkeä huomioida yksilön muuta vointia ja kokonaistilannetta.
Miksi oireiden arviointi voi kannattaa, vaikka toimintakyky ei ole vakavasti haastettuna?
Epätietoisuus ja hankaluudet ymmärtää itseään tai toisen kokemusta voivat aiheuttaa ihmisissä turhautumista, huolta ja vaikeita tunteita. Jotta spesifeistä haasteista kärsivä henkilö ei näyttäytyisi ns. muuten vain vaikeana tapauksena, on oleellista, että ihmisellä itsellään ja lähipiirillä on tilanteeseen liittyen tarpeeksi tietoa ja ymmärrystä. Ammattilaisen kanssa keskustelu voi olla tarpeellista, jotta ehkäistään tai päästään purkamaan negatiivista kehää, jossa esimerkiksi oireiluun liittyvät haasteet tekevät perheen vuorovaikutuksesta vaikeampaa, ja vuorovaikutusdynamiikan haasteet puolestaan lisäävät oireilua.
Lähteitä ja luettavaa:
Sanni Vaarnila on Punos Psykologien aluevastaava, psykologi ja dialoginen työnohjaaja